Tunnistan itsestäni aika ajoin suorittajan piirteitä. En päivittäin enkä joka asiassa, mutta riittävän säännöllisesti että huomaan sen aiheuttavan negatiivisia vaikutuksia omaan elämään. Huomaan sen usein siitä, kun oma tekeminen alkaa uuvuttaa. Kun tuntuu, että vaatimuksia satelee joka suunnalta ja kaikesta pitäisi selviytyä, yksin. Kun leukalihakset kiristyy, eikä osaa antaa asioiden “vaan olla”. Silloin sitä havahtuu omiin epärealistisiin odotuksiin ja pitää istuttaa ittensä hetkeksi alas. Ravistellakin vähän.

Kainulainen ja Holmavuo kiteyttävät suorittajan kahdet kasvot hyvin kirjassaan ”Miksi suoritamme?”. He kirjoittavat mm. siitä, miten suorittajan elämä voi näyttää ulkopuolisen silmin unelmalta; suorittajan elämä on järjestelmällistä, siistiä, täynnä aikaansaannoksia ja usein menestystäkin. Ulkopuolisin silmin se voi olla tyylikästä ja tavoiteltavaa. Etenkin somen aikakausi on vienyt tän ihan uudelle levelille, kun blogit ja instat on usein sitä siloiteltua pintaa ja tarkkaan harkittua sisältöä.Suorittamisesta ei kuitenkaan aina nähdä sitä toista puolta; täydellisyyden ja kontrolloinnin tarvetta, ylitunnollisuutta ja joustamattomuutta, aikatauluja, uupumista ja stressiä. Suorittaminen voi tuoda mukanaan paljon hyvää kuten tehokkuutta ja menestystä, mutta yhtä herkästi se voi tuoda mukanaan myös kireyttä, tyytymättömyyttä ja stressireaktioita. Ajattelen sen johtuvan siitä, että suorittaja keskittyy usein siihen, että saa asiat päätökseen eikä itse tekemiseen tai siihen, tuottaako asian tekeminen aitoa iloa tai nautintoa. Ihminen voi myös kokea riippuvuuden kaltaista mielihyvää tehtävälistan supistamisesta ja asioiden hoitamisesta. Ironista tilanteessa on se, että tehtävä lista ei todellisuudessa lopu koskaan, vaan täyttyy sitä mukaan kun sitä tyhjentää.. Äkkiä sitä huomaa elävänsä itseaiheutetussa oravanpyörässä; mikään ei ole koskaan tarpeeksi vaan koko ajan on asioita, jotka pitäisi kaikki tehdä 110%. Silloin alkaa helposti tuntemaan kroonista riittämättömyyttä asioiden suhteen.

Yhdyn myös Kainulaisen ja Holmavuon ajatukseen siitä, että suorittamisen voi jakaa karkeasti kolmeen eri tasoon. Ensimmäisellä tasolla on sellaiset ihmiset, jotka tekee vain pakollisen ja menee “sieltä missä aita on matalin”. Ihminen elää päivä kerrallaan, tehden mitä huvittaa, ilman sen kummempia pitkän tähtäimen suunnitelmia. He handlaavat chillaamisen taidon paremmin kuin hyvin – vähän liiankin hyvin. Keskimmäinen taso on kultaisen keskitien taso, johon tulisi tietysti pyrkiä; kultaisella keskitiellä osataan tehdä suunnitelmia ja asettaa päämääriä, mutta osataan myös luottaa ajatukseen, että elämä kantaa. Osataan tehdä ratkaisuja itseään kuunnellen, pyytää apua ja sanoa tarvittaessa ei. Kolmas taso on taas suorittajan taso, jossa ihminen tekee kaiken ja vähän päälle. Asioiden pitää valmistua ajoissa, iteltä vaaditaan aina vaan enemmän ja ollaan ylitunnollisia täydellisyyden tavoittelijoita.

Oon lukenu muutamia eri kirjoja (lähteet postauksen lopussa!) aiheeseen liittyen, joiden mukaan suorittamisen taustalla on pelko hallinnan tunteen kadottamisesta. Suorittaja haluaa hallita ja kontrolloida kaikkea, jotta kokisi turvaa ja varmuutta. Sen vuoksi suorittaja onkin yleensä varautunut kaikkeen valmiiksi ja koittaa ottaa kaiken vastuulleen. Ihmiselle, joka on tottunu olemaan konsertin kapellimestari voi tuntea pelkoa ja ahdistusta siitä, ettei pystykään pitämään kaikkia lankoja käsissä. Kirjoitettuna, tää kuulostaa melkein naurettavalta – eihän maailman pyöriminen todellakaan ole yhden ihmisen harteilla tai riipu yhden ihmisen tekemisistä (tai pikemminkin tekemättä jättämisestä). Eikä se, että joskus päästää irti ja ottaa rennomman vaihteen päälle, tee ihmisestä yhtään sen huonompaa. Eihän ihmisarvo perustu siihen, mitä meidän suoritussaldo näyttää yhtään sen enempää, kuin vaikka tiliote tai vaa’an lukemakaan.

Tutkiskellessani itteäni ja muita ympärillä on tullu selväksi, että suorittaminen ajaa lähes väistämättä aina stressitilaan. Ei koeta olevamme tarpeeksi. Itelle ollaan ankaria, mutta muille ei aseteta samanlaisia vaatimuksia. Nähdään vaan muiden aikaansaannokset, seurataan muiden menestystä ja tunnetaan ehkä kateuttakin.. Vääjäämättä suorittamisen keskellä ajautuu pisteeseen, jossa täytyy vähän ravistella itseään ja valita, haluaako tehdä kaiken super hyvin vai voiden hyvin. Ei arjen ole tarkoitus olla pelkkää suorittamista tai pakonomaista tarvetta tehdä jatkuvasti. Suorittamiseen taipuvaisen on siis opeteltava nauttimaan hetkistä ja hengähtämään tehtävien ja aikaansaannosten keskellä. Esimerkiksi kun on saanut yhden projektin päätökseen, voi hengähtää, nauttia työn jäljestä – ehkä jopa taputtaa itseään olalle ja nostaa jalat hetkeksi kohti kattoa. (!) Tärkeää olisi myös oppia luottamaan siihen, että elämä kantaa. Koska se oikeesti kantaa, suoritimme sitä tai emme 🙂

 Ajatuksia lainattu kirjoista “Miksi suoritamme?” (Kainulainen ja Holmavuo 2018), ”Lempeän elämän käsikirja säätäjälle” (Siitonen 2017) sekä ”The gifts of perfectionism” (Brown 2010). Jos tunnistat itsestäsi suorittajan piirteitä, niin suosittelen ehdottomasti lukemaan <3

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *